Kabbala (hepr. qblh ’vastaanottaa’) on juutalaista esoteerista mystiikkaa. Se on kokoelma opetuksia, jotka käsittelevät ikuisen jumaluuden (Ain Sof) ja luodun maailman suhdetta, ihmisen ja maailmankaikkeuden rakennetta, olemassaolon tarkoitusta ja useita muita ontologisia kysymyksiä. Tutkimusten mukaan kabbalan alkuperä on 1. vuosisadan Palestiinan merkaba-mystiikassa, jota välitettiin suullisena perimätietona. Sen katsottiin sisältävän lait joita ei sisällytetty Tooraan eli viiteen Mooseksen kirjaan. Kabbalistien mukaan perimätieto ulottuu muinaiseen Mesopotamiaan, patriarkka Abrahamiin saakka.
Kabbalaan kuuluu eri aikoina kirjoitettuja tekstejä, joista eräs vanhimmista ja tärkeimmistä on Sefer Yetzirah, mahdollisesti ajanlaskun alussa kirjoitettu teos. Moses de Leónin (1250–1305) Espanjassa 1200-luvun lopulla julkaisema Zohar teki kabbalan laajemmin tunnetuksi Euroopassa. Muita mainittavia teoksia ovat esimerkiksi Eenokin kirja, Ibn Gabirolin Elämän lähde sekä Isaac Lurian (1534–1572) opetuksiin pohjautuvat teokset, joilla on ollut suuri vaikutus nykyaikaisen kabbalan kehittymisessä.
Teoreettinen kabbala (jota esim. Zohar edustaa) viittaa filosofisiin käsityksiin jumaluudesta, enkeleistä, sielusta, jälleensyntymisestä ja olemassaolon eri tasoista. Meditatiivinen kabbala on suuntaus jossa pyritään mietiskelyn avulla mystiseen yhteyteen jumalan kanssa. Suuntausta kehitti etenkin Abraham Abulafia (1240–1291). Käytännöllinen kabbala keskittyy Vanhan Testamentin eli Tanakin mystilliseen ja numerologiseen tulkintaan, sekä jumalallisten nimien, lukujen ja symbolien käyttämiseen maagisiin tarkoituksiin. Näiden lisäksi on haaroja jotka ovat eronneet perinteisistä tulkinnoista, kuten kristillinen kabbala sekä new age -kabbala.
Keskeinen käsite kabbalassa on emanaatio, jota kuvataan eri traditioissa eri tavoin. Kabbalan filosofian perustana on kymmenen sefiraa, jumalallista ominaisuutta tai valoa, jotka toimivat eräänlaisena maailmankaikkeuden ja tietoisuuden karttana. Jumala on absoluutti, rajaton ja tuntematon Ain Sof, josta kaikki emanoituu kiteytymällä yhä tiiviimpiin ilmennyksiin, joista ensimmäinen on Keter, elämänpuun ylin sefira. Maailmankaikkeus on ilmennyt jumala, ja kaikki on pohjimmiltaan henkeä. Keter eli kruunu on jumalan ensimmäinen käsitettävä ominaisuus, josta vuodattuu kaksi seuraavaa sefiraa, Hochma eli viisaus (2), ja Binah eli järki (3). Tästä kolminaisuudesta virtaa seitsemän voimaa tai olentoa, jotka ovat Hesed – armo (4), Gibura – voima (5), Tiferet – kauneus (6), Netzach – voitto (7), Hod – loisto (8), Yesod – perusta (9) ja Malkuth – valtakunta (10). Yhdessä nämä muodostavat kymmenen sefiraa (monikossa sefirot), joita voidaan tulkita eri tavoin.
Yhdessä merkityksessään sefirot kuvaa jumalan ilmentymistä elämän ja tiedon puuna, toisessa alkutyyppistä ihmistä, Adam Kadmonia. Sefirot voidaan jakaa kolmeen pystysuoraan pilariin, joista oikea (Yachin, armo) on maskuliininen, ja vasen (Boaz, ankaruus) feminiininen. Keskimmäinen pilari edustaa tasapainoa ja ymmärrystä. Syvyyssuunnassa elämänpuu ilmenee neljänä maailmana, jotka ovat korkeimmasta katsoen Atziluth, Beriah, Yetzirah ja viimeisenä Assiah, jonka alempi puoli vastaa materiaalista maailmankaikkeutta.
Kabbalaan kuuluu käsitys reinkarnaatiosta, joka tunnetaan nimellä gilgul, ”kierros, pyörä”. Oppi jälleensyntymästä ei kuitenkaan kuulu juutalaisuuteen, lukuun ottamatta hasidismia, jossa kabbalalla on tärkeä asema. Lukumystiikka on ollut tärkeä osa kabbalaa jo ainakin 1. vuosisadalta eaa. lähtien. Tooran eksoteeristen opetusten oletetaan sisältävän salattuja merkityksiä, jotka voidaan saada selville tutkimalla kirjainten ja sanojen lukuarvoja. Kabbalan elämänpuu on omaksuttu renessanssista lähtien myös osaksi länsimaista ei-juutalaista kulttuuria, jota edustavat esimerkiksi kristillinen ja hermeettinen kabbala. Kabbala on toiminut perustana melkein kaikelle länsimaiselle magialle.
Tämä artikkeli on ote Teo Mäkelän kirjasta New Age - Opas Uushenkisyyteen